Hääbloggaajan kolmenkympin kriisi

Kuva: // Unsplash, Johannes W

Alle kahden kuukauden päästä täytän 30. Siis 30??? Aivan huomaamattani minusta tuli aikuinen. 

Viime viikkoina minut on vallannut pienoinen kolmenkympin kriisi. Ei, älkää käsittäkö väärin, en missään nimessä toivoisi olevani jälleen 20 tai muistele kaihoisasti villejä nuoruusvuosiani. Elämä on tuhat kertaa parempaa nyt kuin oli silloin. Enemmänkin olen välillä tuntenut olevani jotenkin myöhässä. 

Moni teistä voi varmasti samaistua siihen, että joskus teini-ikäisenä kun ajatteli itseään sitten joskus kolmikymppisenä, niin kuvitteli että silloin elämän isot asiat olisivat jo aika pitkälti toteutuneet. Ainakin itse voin myöntää, että ajattelin kolmikymppisen Hannan olevan jo naimisissa, menestyvässä työpaikassa, asuvan omakotitalossa ja olevan vähintään yhden lapsen äiti. 

Noh, elämää ei tietenkään voi ennalta suunnitella ja aikatauluttaa. Olen joka päivä iloinen siitä, että olen löytänyt noin mahtavan tyypin rinnalleni ja ensi vuonnahan me juhlimme häitämme, sekin on uskomattoman siistiä. Lisäksi olen onnellinen työpaikastani ja menestyksestä työelämässä. Olen päätynyt alalle, johon en koskaan suunnitellut päätyväni ja löytänyt itsestäni aivan uudenlaista osaamista, vahvuuksia ja mielenkiinnon kohteita. Vastuuni ja työnkuvani on koko ajan kehittynyt ja saan jatkuvasti haastaa itseäni ja oppia uutta. 

Kuva: // Reddit

Kuva: // iFunny.co

Ehkä voisi siis sanoa, että oloni on jotenkin malttamaton. Haluaisin jo kokea sen kaiken, päästä toteuttamaan kaikki haaveet. Haluaisimme jo päästä hankkimaan ensimmäisen oman kodin ja laittamaan siitä meidän näköisen. Ja lapset, kyllähän me niistäkin haaveilemme. En tiedä johtuuko se biologisesta kellosta vai siitä, että vierellä on nyt sellainen upea tyyppi, jonka kanssa oikeasti haluaisi perheen perustaa - vai ehkä vähän molemmista? Uskaltaako tällaista ylipäätään edes kirjoittaa julkisesti, kukaan kun ei voi ennalta tietää, tuleeko lapsia toiveistaan huolimatta saamaan. 

Näin häitä suunnitellessa olen myös välillä pohtinut, että onko ihan hölmöä haluta ne unelmien häät ja säästää niihin kaksi vuotta. Olisiko aikuisten ihmisten nyt vaan järkevämpää mennä naimisiin ja käyttää nekin rahat vaikkapa omistusasuntoon ja yhteisen tulevaisuuden rakentamiseen? Pitäisikö perheen perustaminen aloittaa nyt heti ja miten paljon sen lykkääminen häiden takia voi mahdollisesti vaikeuttaa sitä? 

Evelinan Hitaasti-kappale kuvaa viime aikojen fiiliksiäni aika osuvasti. Siinä muunmuassa lauletaan ”Oltaispa tavattu aiemmin, niin oisin voinut olla sun kauemmin” ja tämä on pyörinyt mielessäni usein viime aikoina. Että voi jos olisimmekin tavanneet vähän aiemmin, ehtineet nauttia kahdenkeskisestä ajasta vielä muutaman vuoden kauemmin, reissata ja matkustella ja kokea enemmän yhdessä, säästää rahaa yhteistä tulevaisuutta varten. Samalla yritän kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, että meillä on kyllä aikaa, koko loppuelämämme. Kaltaiselleni haaveilijasielulle on tärkeää muistaa myös elää tässä hetkessä ja nauttia tästä, ei pelkästään haaveilla kaikesta tulevasta. Ja jos olisimme tavanneet aiemmin, ei meistä ehkä olisi tullut meitä. Nyt aika oli juuri oikea meille ja tämä on meidän polkumme. 

Löytyykö täältä muita ikäkriisin parissa painiskelevia? Onko teillä ollut samanlaisia ajatuksia?